Terveiset Erzurumista!

Ensimmäinen viikko eli sopeutumisviikko on kohta takana ja ensimmäiseen starttiin on enää muutama päivä. Matkustaminen Istanbuliin sujui ongelmitta ja reissu jatkui seuraavana päivänä lennolla Erzurumiin.

Hotellimme sijaitsee noin 2200m korkeudessa, joka on tuonut omaa haastetta ainakin omaan sopeutumiseeni. Pari ensimmäistä päivää tuntui todella raskaalta ja painokin tippui muutaman kilon, vaikka join mielestäni todella hyvin.Sen jälkeen on tuntunut ihan hyvälle ja tänään olisikin vuorossa ensimmäinen kokeilu vähän kovempaan vauhtiin.

Keli on aiheuttanut pieniä aikataulumuutoksia, kun täällä vuoristossa on pariin otteeseen iskenyt vähän kovempi lumimyrsky. Eilen keli äityi niin pahaksi ettei ulos saanut mennä. Hiihtokeli on ollut kyllä lähes
poikkeuksetta hyvä, koska kisapaikka sijatsee noin 40km päässä majoituksesta ja huonot kelit eivät ole osuneet sinne.

Alkukausi on osaltani sujunut paremmin kuin hyvin, jonka seuraksena hiihdin M20 -sarjassa skiathlonin SM-kultaa ja aikuisten SM-kisoissa sijan 9. En ole kuitenkaan MM-kisoja pahemmin stressannut, koska tiedossa on, että korkealla hiihdettäessä keho saattaa reagoida ei niin toivotulla tavalla. Toivotaan kuitenkin koko joukkueelle onnistuneita kisoja ja mielellään itsellekkin sellainen hiihto ettei tule ihan turha reissu:)

MM-ryhmästä pääsi kisoihin 6 urheilijaa 10:stä, joten harjoittelu ryhmässä näyttää onnistuneen. Olen ryhmän viimeinen blogikirjottaja ja tahtosinkin kiittää kaikkia lukijoita kuluneesta vuodesta. Toivottavasti sama meininki jatkuu ensi vuonnakin!

-Terveisin Antti
(kuva: Jari Havela)

We are ready for a good time…

Nyt on enää muutama hassu hetki nuorten MM-hiihtoihin vuonna 2012 Turkin Erzurumissa. Suomen joukkue matkusti kisapaikalle hyvissä ajoin, eli noin viikko ennen ensimmäistä kisapäivää. Nyt voi jo todeta, että jokainen päivä on ollut arvokas sopeutumisen suhteen. Ei ole kovin helppoa sopeutua asumiskorkeuteen, joka on 2450 metriä merenpinnan yläpuolella eikä kisakorkeuteenkaan, 1750 metriin. Pitää muistaa, että kyseessä on nuorten kisat ja harvalla on kokemusta tällaisista oloista. On tietenkin vähän outoa asua 700 metriä korkeammalla kuin itse kisapaikka, mutta muuta vaihtoehtoa ei todellakaan ole ollut tarjolla. Kisapaikka Kandilli sijaitsee noin 40 kilometriä Erzurumista eikä siellä ole mitään, ei siis yhtään mitään, puhumattakaan hotelleista. Erzurumin kaupunki on iso, mutta vaikuttaa saasteiselta, joten kaikki joukkueet asuvat paikallisen laskettelukeskuksen läheisyydessä, eli noin puoli kilometriä kaupungin yläpuolella. Tässä ”meidän” hotellissa asuvat ainakin Japanin, Armenian, Kanadan, Saksan ja Venäjän hiihtäjät, joten olemme korkeuksissa hyvässä seurassa.  

Joukkueenjohtajana haaveilen tietenkin hyvästä menestyksestä, kaikki muu olisi virkarikos. Mutta, mutta – minulle tämä ei ole näin mustavalkoista, pidän nimittäin vanhasta sanonnasta: ”Minä teen parhaani ja katson mihin se riittää”. Minulle tällainen ajattelutapa sopii oikein hyvin! Jos teini-ikäinen hiihtäjä tekee sen mihin parhaimmillaan pystyy, eli parhaansa, on vaikea lähteä vaatimaan tältä nuorukaiselta vielä enemmän… Eikös vaan? Silloin on ihan sama onko sijoitus 27. tai kahdeksas.

Mitalitavoitetta kysytään tietenkin aina, mutta sellaista ei ole olemassa, ei ainakaan virallista. Urheilijoilla on tietenkin omat henkilökohtaiset tavoitteet ja minulle se riittää mainiosti. Tässäkin Suomen joukkueessa on urheilijoita, jotka tavoittelevat mitaleita, jopa sitä kirkkainta. Toisaalta joillakin tavoite voi olla jatkoon pääsy sprintin karsinnasta tai sijoittuminen viidentoista parhaan joukkoon henkilökohtaisella matkalla. Suomesta on Turkin vuoristoon lähetetty fiksuja ja lahjakkaita nuoria urheilijoita, joten tavoitteet taitavat olla realistisella tasolla. Ja hei, muistakaa, kenenkään ura ei lopu näihin kisoihin, vaan tämä on erinomainen kokemus ja yksi askel kohti isompia tavoitteita aikuisten sarjassa...

Kokemus ja elämys tämä totta tosiaan on. Kisapaikalla ei ole juurikaan puustoa, kiviä tai muuta mihin olemme kotona tottuneet. Minä kutsuisin tätä ehkä tundraksi tai aroksi. Ladut kiertävät pienellä alueella ja samaa mäkeä kiivetään ylös monesta eri suunnasta. Ladut ovat erinomaisen leveät ja todella vaativat. Nousut ovat pitkät, suhteellisen loivat ja hiihdettävät, eli minusta aika ”vanhanaikaiset” ja mahtavan hyvät. Hyvästä hapenotosta ei taida olla mitään haittaa. Suomesta ei taida löytyä kovin paljon vastaavia latuprofiileja, harmi!

Hååhetki lähestyy ja olemme valmiita taistelemaan maailman juniorieliittiä vastaan. Onnea kisoihin Susanna, Saana, Linda, Katri, Anni, Marjaana ja Maria sekä Joonas, Antti O., Sami, Antti H., Iivo, Ristomatti, Perttu, Juho sekä muu staffi, etenkin maailman paras huoltotiimi… J

Glenn Lindholm

Team Captain, Suomi-Finland     

(kuva: Jari Havela)

  

Viimeistä viedään

Tällä hetkellä on menossa ehkä kiireisin viikko ikinä. Alkuviikosta on hoidettu viimeisiä lukion kokeita alta pois, että keväällä saisi lätsän päähän. Tänään on ensimmäinen päivä kun sai nukkua pitempään  ja rauhassa hiihtää auringonpaisteessa. Loppuviikkokin jatkuu vähintään yhtä kiireessä. Huomenna on vuorossa äidinkielen yo-kirjoitukset ja lauantaina pitäisi olla koneessa matkalla Helsinkiin. Sunnuntaina on tarkoitus startata vielä Vantaalla, koska on tärkeää  saada kisa alle ennen kauden kohokohtaa. Maanantai jatkuu vielä kirjoituksien osalta Mäkelänrinteen lukiossa kun vuorossa on englannin kuuntelu. Onneksi nykyisin kirjoituksia saadaan koulujen puolesta siirrettyä ympäri Suomen. Olisi muuten tullut kiire Rovaniemeltä selvitä ajoissa Helsingin päähän ja seuraavaan koneeseen. Toisaalta pienestä kiireestä on ollut hyötyäkin, koska ei ole ajatellut vielä liikaa tulevia junnu mm-kisoja ja matkan haasteita.
Valmistautuminen on omalta osaltani mennyt hyvin. Viime viikolla olimme pakkasia karussa Vuokatin putkessa ja sai pidettyä hiihtotuntumaa sopivasti yllä. Pakkaset eivät ole aivan hirveästi sotkeneet kuvioita, mutta toki ohjelmaa on jouduttu hieman soveltamaan. Viikon tehot pystyi tekemään testiaseman matolla ja se on onneksi toiminut aikaisempinakin talvina pakkasilla hyvin.
Onneksi loppuviikoksi on luvattu oikein sopivia kelejä ja saa vedettyä loputkin harjoituksen kunnialla läpi.
Toivottavasti koko joukkue on pystynyt valmistautumaan onnistuneesti mielenkiintoiseen reissuun ja olemme iskussa oikeaan aikaan! Turkista saamme varmasti suuren määrän kokemuksia ja elämyksiä hieman erilaisesta hiihtomaasta.
Ei muuta kuin tuulta purjeisiin ja keula kohti Turkkia!
-Sussu

Jäniksen vuosi...

..tai ei ainakaan minun. Mitä tässä nyt kertois? Jahkailisi samaa terveysongelmaa ku syksyllä ja alkutalvesta? Ei kai. Pohtisi kuuden antibioottikuurin vaikutusta elimistöön? Ei. Siitäkään ei voi kertoa, sillä kuurit eivät ole purreet. Valkeakosken jälkeen aloitin taas uuden antiobiootti-aikakauden. Tämän kertainen kuuri oli kova ja pitkä (10vrk). Yleisolo tuntuu nyt vähän pirteämmältä ja hyvä niin, sillä jätinhän Keuruun SM-kisat, sekä minulle passelin matkan, pertsan prologin, väliin vain siksi, että olisin lyönnissä Turkissa.

Ei jäädä kuitenkaan makaamaan tuleen, vaan keskitytään kauden pääkisoihin. Turkin eksoottiset olosuhteet ja halu nähdä tämä ”suuri” hiihtomaa pitävät motivaation korkealla, vaikka tälle kaudelle luomani kovat menestysodotukset taitavat koitua liian koviksi. Lääkkeitä siemaillessani seurasin kuitenkin innoissani Keuruun kisoja TV:stä, sillä pärjäsiväthän Antti ja Sami siellä hienosti.  Toivottavasti saadaan hyvä draivi päälle ohuessa ilmassa koko joukkueen voimin ja kirkastetaan viime vuotinen viesti pronssi! Eiköhän se kaikille meille viidelle poikaselle ole riittävä tavoite!

Pakkasjakso ei ole haitannut minua niin paljon, koska en muutenkaan olisi täysipainoisesti voinut harjoitella, mutta muutoksia se on aiheuttanut ohjelmaan. Olen käynyt salilla ja vesijuoksemassa uimahallilla. Hiihtoputkessa olen pystynyt pitämään hiihtotuntumaakin yllä mainiosti. Viikon päästä toivottavasti on inhimilliset kisaolosuhteet ja starttaamaan pääsisi jossain päin Suomea, sillä 13.pvä maanantaina onkin jo lähtö kohti Turkkia.

Pärjäilemisiin,
Iivo.

Kaipuu lapsuusvuosien huolettomuuteen

12 vuotta sitten hiihdosta innostunut pikkutyttö starttasi ensimmäisiin hiihtokilpailuihinsa. Intoa oli enemmän kuin taitoa ja itse kilpailusuoritusta tärkeämpää oli nähdä äiti kannustusjoukoissa. Tuo pikkutyttö olin minä seitsemänvuotiaana. Nyt, kohta 19 täyttävänä nuorena neitona, taitoa on jo karttunut rutkasti ja kilpailuissa päätarkoitus on suorituksessa onnistuminen. Ura on kehittynyt eteenpäin ja 12 vuoden takainen haave tulla menestyväksi hiihtäjäksi on lähempänä.

7-vuotiaana ei tarvinnut harjoitella vaan riitti, että päivät temmelsi metsäleikkien parissa veljien kanssa. Kiipeili puissa ja leikki tarzania. Talvisin hiihteli äidin kanssa jäällä ja evästaukoa pidettiin jo kilometrin jälkeen. Hiihtokilpailuissa oli kiva käydä, koska sai kerrankin kilpailla tyttöjä vastaan ainaisen poikien kanssa kilpailemisen sijaan. Nykyään harjoittelu on säännöllistä ja tavoitteellisempaa mutta nautin siitä, sillä tykkään harjoittelusta. Kaipaan ainoastaan lapsuusvuosien huolettomuutta. Ei se pienenä haitannut, jos kisat menivät vähän huonommin (paitsi tietenkin jos ne niin huonosti menivät että hävisi pikkuveljelle ajassa niin silloin kyllä harmitti kovasti..). Jopa sairasteleminen oli mukavaa koska silloin “sai ylimääräistä loman koulusta ja juoda Fantaa”.

19-vuotiaana sitä ei suhtaudu asioihin enää aivan samalla lailla ja sen olen hyvin huomannut tänä talvena. Onnistunut harjoittelukausi ja tunne omasta kehittymisestä antoivat motivaatiota alkavaan kauteen. Mutta kuinka ollakaan, kaikki ei sujunutkaan niin hyvin. Pitkittynyt poskiontelontulehdus ja lääkärin määräämä teho- ja kilpailukielto heti ensimmäisten kilpailujen jälkeen siirsivät kauden jatkoa monella viikolla. Kun lupa kilpailla vihdoin tuli, iski vatsatauti. Siinä sitä sitten oltiin ja mietittiin että näinkö se kausi tässä etenee. Onneksi neljän päivän sängyssä makaamisen jälkeen pystyi jo syömään ja palaamaan hiihtoladullekin. Vauhti ei päätä huimannut, mutta tervehtyminen antoi uutta puhtia.

Sairastelujen jälkeen ehdin hiihtää yhdet kilpailut ennen ensimmäisiä SM-kisoja. Kroppa ei ole ollut kovinkaan kummoisessa kilpailukunnossa, lihakset eivät jaksa eikä kropasta saa irti. Suorituksissa ei ole ollut kehumista, jonka vuoksi sekä mieli että motivaatio ovat olleet alhaalla. Tänä viikonloppuna starttasin Keuruulla aikuisten SM-kisoissa. Ensimmäistä kertaa tänä talvena kisoista jäi käteen hyvä fiilis. Suunta on kunnon osalta kääntynyt nousuun. Nyt on vain toivottava, että heikot kilpailusuoritukset ovat olleet seurausta sairasteluista ja kilpailemattomuudesta, ja nyt vaikeudet olisivat takanapäin. Onneksi kautta on vielä pitkästi edessä! Ja jos jotain positiivista sanoisi, niin epäonnistumisien jälkeen sitä yhtäkin onnistumista arvostaa paljon enemmän. Niinhän se usein menee, että asiat oppii vasta kantapään kautta..

Pakkasterveisin Johanna

(Kuvassa minä ja pikkuveljeni Juuso ensimmäistä vuotta hiihtokisoissa.)

Perussettiä

Joulukuu taittui ja vaihtui tammikuuksi. Samoin lumeton syksy vaihtui myös täällä Keski-Suomessa lumiseksi talveksi.  Hiihtoa ja kisoja on kertynyt alle jo hyvä määrä ja kuntokin tuntuu olevan aikataulussa.  Talven kynnyksellä lyötiin myös pakettiin kolmen vuoden uurastus nuorten MM-ryhmässä. Se oli hyvää aikaa, oppia karttui ja siinä sivussa myös paljon mukavia muistoja.

Tänä viikonloppuna hiihdettiin Valkeakoskella ensimmäiset nuorten SM-kisat pursuitin muodossa. Ohjelmassa oli myös sprintin MM-katsastus.  Jo viikolla hiihto tuntui hyvältä ja kevyeltä, oikeastaan ensi kertaa koko talvena ja sen takia odotukset olivat korkealla. Lauantain sprintti kulki hyvin ja meno oli vahvaa. Sunnuntain pursuitti ei ollut aivan niin hyvää ja matkalla koettiin monenlaisia tuntemuksia, pääasiassa mieleen jäi kuitenkin tunne lihaksista joista loppui energia. Semmoinen reissu se.

Seuraavalla viikolla ohjelmassani on hiihdot Keuruulla. Ja eivätkä ne mitkä tahansa hiihdot ole, vaan urani toiset aikuisten SM-kisat. Hiihdän sekä perjantaina että lauantaina. Nyt on vain tarkoituksena palautella kroppaa kovasta Valkeakosken viikonlopusta, jotta jaksaa taas ensi viikonloppuna jauhaa Keuruun maastoissa.  Ja lisäyksenä että kuva ei ole Valkeakoskelta, vaan hiihtourani alkuajoilta..
Superkompensaatiota odotellen,

Sami

PS. Nyt voit seurata meidän nuorten ryhmän toimia myös Facebookissa, siis ei muuta kuin tykkäämään!

Kohti kevättä

Alkukauteni ei alkanut toivotulla tavalla. Ramsaun leirin jälkeen iski väsymys, jota kesti sitten  lähes pari kuukautta. Leirihän oli kaikilta osin mahtava ja hyvin onnistunut. Ainakin se siellä siltä tuntui. Parin viikon päästä alkoi meidän nuorten seuraava leiri Vuokatissa. Siellä koko leiri oli minulle melko raskaan tuntuista. Testijuoksukin meni päin p:tä, että oikein hävetti, kuinka montussa sitä on. Leiri kului ja treenit alkoivat tuntumaan koko ajan paremmalta ja paremmalta, mutta ei kuitenkaa siltä miltä normaalista on tuntunut. Välillä alkoi käydä mielessä, että pitäisikö sitä lähteä kotiin lepäämään, mutta en antanut periksi vaan jäin Vuokattiin.
Leirin jälkeen suuntasin kohti Muoniota 2. jakson ajaksi. Eikä oloa tehnyt yhtään paremmaksi Oloksen kovat maastot. Kisat siellä eivät menneet yhtään hyvin. Kisojen jälkeen olo vain meni huonommaksi. Aamu- ja lenkkisykkeet näyttivät ihan mitä sattuu. Kun yritti tehdä huolto lenkkiä, sykkeet näyttivät vk:ta! Taisi Muonion maastot olla liian kovia näiden leirien jälkeen tällaiselle tasamaan hiihtäjälle :)...   

Nyt väsymys on oikeastaan karistettu kokonaan, vaikka vielä välillä tuntuu kisojen jälkeen, että palautuminen kestää kauemmin kuin normaalisti. Viime viikonloppuna maakuntaviesteissä oma osuuteni meni hyvin ja hiihto tuntui jo siltä miltä sen kuuluukin tuntua :). Onneksi kisoja riittää vielä monta kuukautta ;)!

-Sanna

Maakuntaviesti

Idag har jag skidat i keskipohjanmaan maakuntaviesti. Nykarlebys första lag vann för 12.e gången i rad A-serien. Själv skidade jag i Nykarlebys andra lag och vi gick in som segrare i B-serien.
(resultat: http://www.maakuntaviesti2012.fi/tulokset/ )

Landskapsstafetten är en av årets trevligare tillställningar, den samlar många skidåkare och en stor publik.
Det kändes bra att tävla idag, det gjorde gott åt mig när vi var ett gäng som beslöt att åka upp en vecka på jullovet till äkäslompolo och fick skida i fina förhållanden. Och nu ser det äntligen ut att bli skidföre här i hemtrakterna också.

På måndag börjar vi i skolan igen och studentskrivningarna närmar sig med stormsteg... Men det ordnar sig säkert.

God fortsättning på det nya skidåret! //Christoffer Lindvall

Joulusta vauhtia uuteen vuoteen

Kylläpä aika rientää! Viimeksi kirjoittelin loppu syksystä ja nyt voisi pian jo sanoa, että talvi on puolessa välissä, kun vuosikin juuri vaihtui. Talvi on ollut myös täällä Kainuussa hyvin vähäluminen, mutta Vuokatissa ensilumenlatu on tarjonnut hyvät olosuhteet lumilla harjoitteluun. Myös Kajaanissa on ollut pieni ensilumenlatu, joka on ollut mukavaa vaihtelua Vuokatin maisemiin. Nyt kuitenkin lunta on tullut sen verran, että latuja on saatu mukavasti auki luonnonlumillekin.

Kisaillut olen jo neljällä eri kuukaudella, tosin melko harvakseltaan juuri lumenpuutteen vuoksi. Kausi alkoi osaltani ihan mukavasti Suomen cupissa. Sen jälkeen minua piinasi yksi sitkeä flunssa ja sitäkin sitkeämpi päänsärky, joka kummittelee harmikseni vieläkin aina välillä. Vuoden vaihde viime viikonloppuna meni minulla kisailujen merkeissä Puolangalla, missä oli jo oikein hyvät ja talviset olosuhteet. Ne olivatkin kauden ensimmäiset kisat, joita en hiihtänyt Vuokatissa. Siellä meno alkoi tuntua onneksi jo hieman paremmalta.

Joulun alla meillä oli viimeinen leiri Vuokatissa Skandinavia cupin aikaan. Sen jälkeen suuntasinkin melko pian joulun viettoon Saariselälle perheen kanssa. Olimme siellä kolme vuotta sitten viimeksi myös jouluna ja nyt ei ollut epäilystäkään, missä joulun viettäisimme. Nimittäin vaikka se ensilumenlatu todella hyvä onkin, alkaa se kyllästyttää, kun katsoo samoja maisemia neljä kuukautta…
Saariselällä nautiskelin pitkistä lenkeistä pitkillä hyväkuntoisilla laduilla. Aika kului lenkeillä melkein liiankin nopeasti tunturimaisemissa, kun ei tarvinnut kiertää samaa ympyrää ja sai nautiskella ihanista maisemista ja luonnosta.

Vaikkei joulua oltukaan kotimaisemissa, olivat meillä perinteet mukana. Suksiboksissa mukanamme matkusti suksien lisäksi mm. joulukinkku. Peräkontti oli pakattu täyteen muita herkkuja ja tietysti muutama lahjakin mahtui joukkoon.

Nyt on kuitenkin joulu vietetty sekä vuosi vaihtunut, mikä merkitsee sitä, että huomenna täytyisi jälleen suunnata koulunpenkille. Leirit ovat myös siis ohi ja kisakausi tiivistyy. Meillä on ollut todella hyvä ryhmä, jota tietysti tulee ikävä, mutta onneksi kaikkia yhdistää vielä lukuiset kisat, joissa näkee ja voi vaihtaa kuulumisia.
Menestyksekästä loppuvuotta kaikille!

– Saana

(Kuvassa kaamoshiihdolla Iivon kanssa)