Kaipuu lapsuusvuosien huolettomuuteen

12 vuotta sitten hiihdosta innostunut pikkutyttö starttasi ensimmäisiin hiihtokilpailuihinsa. Intoa oli enemmän kuin taitoa ja itse kilpailusuoritusta tärkeämpää oli nähdä äiti kannustusjoukoissa. Tuo pikkutyttö olin minä seitsemänvuotiaana. Nyt, kohta 19 täyttävänä nuorena neitona, taitoa on jo karttunut rutkasti ja kilpailuissa päätarkoitus on suorituksessa onnistuminen. Ura on kehittynyt eteenpäin ja 12 vuoden takainen haave tulla menestyväksi hiihtäjäksi on lähempänä.

7-vuotiaana ei tarvinnut harjoitella vaan riitti, että päivät temmelsi metsäleikkien parissa veljien kanssa. Kiipeili puissa ja leikki tarzania. Talvisin hiihteli äidin kanssa jäällä ja evästaukoa pidettiin jo kilometrin jälkeen. Hiihtokilpailuissa oli kiva käydä, koska sai kerrankin kilpailla tyttöjä vastaan ainaisen poikien kanssa kilpailemisen sijaan. Nykyään harjoittelu on säännöllistä ja tavoitteellisempaa mutta nautin siitä, sillä tykkään harjoittelusta. Kaipaan ainoastaan lapsuusvuosien huolettomuutta. Ei se pienenä haitannut, jos kisat menivät vähän huonommin (paitsi tietenkin jos ne niin huonosti menivät että hävisi pikkuveljelle ajassa niin silloin kyllä harmitti kovasti..). Jopa sairasteleminen oli mukavaa koska silloin “sai ylimääräistä loman koulusta ja juoda Fantaa”.

19-vuotiaana sitä ei suhtaudu asioihin enää aivan samalla lailla ja sen olen hyvin huomannut tänä talvena. Onnistunut harjoittelukausi ja tunne omasta kehittymisestä antoivat motivaatiota alkavaan kauteen. Mutta kuinka ollakaan, kaikki ei sujunutkaan niin hyvin. Pitkittynyt poskiontelontulehdus ja lääkärin määräämä teho- ja kilpailukielto heti ensimmäisten kilpailujen jälkeen siirsivät kauden jatkoa monella viikolla. Kun lupa kilpailla vihdoin tuli, iski vatsatauti. Siinä sitä sitten oltiin ja mietittiin että näinkö se kausi tässä etenee. Onneksi neljän päivän sängyssä makaamisen jälkeen pystyi jo syömään ja palaamaan hiihtoladullekin. Vauhti ei päätä huimannut, mutta tervehtyminen antoi uutta puhtia.

Sairastelujen jälkeen ehdin hiihtää yhdet kilpailut ennen ensimmäisiä SM-kisoja. Kroppa ei ole ollut kovinkaan kummoisessa kilpailukunnossa, lihakset eivät jaksa eikä kropasta saa irti. Suorituksissa ei ole ollut kehumista, jonka vuoksi sekä mieli että motivaatio ovat olleet alhaalla. Tänä viikonloppuna starttasin Keuruulla aikuisten SM-kisoissa. Ensimmäistä kertaa tänä talvena kisoista jäi käteen hyvä fiilis. Suunta on kunnon osalta kääntynyt nousuun. Nyt on vain toivottava, että heikot kilpailusuoritukset ovat olleet seurausta sairasteluista ja kilpailemattomuudesta, ja nyt vaikeudet olisivat takanapäin. Onneksi kautta on vielä pitkästi edessä! Ja jos jotain positiivista sanoisi, niin epäonnistumisien jälkeen sitä yhtäkin onnistumista arvostaa paljon enemmän. Niinhän se usein menee, että asiat oppii vasta kantapään kautta..

Pakkasterveisin Johanna

(Kuvassa minä ja pikkuveljeni Juuso ensimmäistä vuotta hiihtokisoissa.)